Painetun kuvan värikorjailu – unohdettu taito

23.1.2019Kirjoittaja: Lars Gardberg

Graafisen alan konkari Lars Gardberg käy läpi värikorjailun historiaa 1950-luvulta tähän päivään. Paljon on muuttunut.

Värikuvat painetaan yleensä neljällä värillä CMYK (Cyan, Magenta, Yellow, Key). Värien erotteluun käytetään suodattimia, jotka ovat painovärien vastavärejä RGB (Red, Green, Blue). Suodatin imee itseensä (absorboi), vastavärinsä. Näin ollen syaanin värinen (sinivihreä) kohde muuttuu mustaksi, kun sitä katsotaan punaisen suodattimen läpi. Näin toimittiin filmitekniikassa, mutta myös skannereissa käytetään suodattimia ja digikameroiden kennot ovat herkkiä punaiselle, vihreälle ja siniselle valolle.

Otavalla oli aikanaan litografeille omat loosit kuvakorjailua varten.

Värivirheet

Suodatintekniikka ei ole täydellistä – sillä ei voi huomioida painovärien epäpuhtauksia. Vihreän suodattimen kautta esimerkiksi erotellaan magenta osaväri, mutta magentassa painovärissä saattaa olla sekä keltaista että syaania, eli se ei ole teoreettisen puhdas. Puhdasta painoväriä on mahdotonta valmistaa tai painaa – lisäaineet kuivumisen ym. edistämiseksi likaavat väriä. Väri, jonka pitää näyttää vihreältä, voi toistua ruskeana, tai violetti väri näyttää harmaalta. Nämä virheet pitää korjata.

Värikorjailua varten tarvittiin kaksi tai kolme ns. maskia, jotka valotettiin erityiselle sävyfilmille tai värifilmille. Värikorjailumaskit kopioitiin originaalista ja asemoitiin sen jälkeen yhteen originaalin kanssa. Yhdistelmästä valotettiin sitten suodattimien kautta värierottelunegatiivit sävyfilmeille. Negatiivit suurennettiin lopulliseen kokoonsa ja rasteroitiin suurennuskoneessa. Tätä menetelmää kutsuttiin epäsuoraksi värierotteluksi.

Värikorjailumaskeista huolimatta jättivät värierottelufilmit paljon toivomisen varaa. Epäsuoran värierottelun aikana ei näet ollut mahdollista tuottaa täydellisiä reproduktioita pelkästään valokuvaustekniikalla. Värierottelut valotettiin pimeässä väriherkälle (pankromaattiselle) filmille, eikä lopputulosta nähty ennen käsin tapahtuvaa kehitystä. Reprovalokuvaajan lisäksi tarvittiin siksi litografi, joka suoritti värierottelufilmeihin niiden tarvitsemat korjaukset.

Korjailu suoritettiin etsaamalla offsetfilmien rasteripisteet pienemmiksi ns. Farmerin heikenteellä. Litografit uittivat filmejään liuoksessa tai pyyhkivät etsattavaa kohtaa pumpulitukolla kunnes toivottu heikennys oli saavutettu. Kuvan kohdat, joita ei haluttu heikentää peitettiin suojalakalla. Kemigrafi suoritti vastaavat korjailut sinkkisille kohopainolaatoille etsaamalla niitä typpihapolla.

Etsausvara

”Minkä takia filmi kuvattiin sellaiseksi, ettei se ollut sävyntoistoltaan tarpeeksi jyrkkä, vaan tehtiin käsin peitoksia ja etsattiin moneen kertaan”, ihmetteli Pentti Hiltunen. Asia liittyi siihen, etteivät litografit halunneetkaan filmejä, joissa sävyala olisi ollut valmiiksi kohdallaan, vaan niissä piti aina olla etsausvaraa. Jokaisella litografilla oli oma käsityksensä etsausvarasta ja valokuvaajien piti ”myydä” tuotoksensa litografeille. Käytännössä kaikki värikuvat korjailtiin.

Värikuvabuumi

1950-luvulla ryhdyttiin aikakauslehdissä julkaisemaan värikuvia yhä enemmän, edelläkävijänä Time-Life -yhtiö Yhdysvalloissa. Ongelmaksi muodostui silloin värikuvan tuottamiseksi vaadittava aika, joka saattoi olla jopa 40 tuntia – yhden kuvan kanssa yksi henkilö siis tuhersi kokonaisen työviikon! Ammattitaitoisista kuvakorjailijoista olikin huutava pula 1950-luvulla, kun vaatimukset värin käytöstä lisääntyivät.

Myös Englannissa tämä oli iso ongelma. John Crosfield kertoo kuinka Sun Printers -syväpainon tekninen johtaja pyysi häntä 1950-luvun alussa rakentamaan värikorjailukoneen. Sun Printers oli laajentanut painoaan, mutta ammattiyhdistysliike kielsi heitä palkkaamasta lisää kuvakorjailijoita.

Värikorjailukone

Crosfield kertoi pitäneensä hanketta vaikeana ja kenties mahdottomanakin, mutta suostui Sun Printersin lupauduttua maksamaan puolet tuotekehityskustannuksista. Crosfield ei silloin tiennyt, että Sun Printers oli pyytänyt myös Crosfieldin kilpailijaa, Rudolf Helliä kehittämään heille vastaavan koneen – kumpikaan ei tiennyt toisen hankkeesta. Time-Life oli 1946 ratkaissut asian ostamalla Kodakin patentin ja kehittämällä oman PDI-skannerin, mutta he eivät olleet kiinnostuneita yhteistyöstä, kun Crosfield sitä heille ehdotti. Sekä Crosfiedlin että Hellin skannerit valmistuivat 1958.

Crosfield Scanatron oli toinen Sun Printersin tilaamista “värinkorjailukoneista”.

Crosfield Scanatron tuotti värikorjailtuja positiivisia sävyerotteluja käyttämällä katodisädeputkea (CRT), jonka valopistettä luettiin kolmella valomonistimella perinteisellä tavalla tuotettujen värierottelunegatiivien läpi. Keskimmäisen negatiivin alle asetettiin valotettava filmi (tai alussa lasilevy). Valotus kuitenkin vaihteli nyt sen mukaan, mitä valomonistimet lukivat kahdesta muusta värikanavasta. Olettakaamme, että tuotimme magenta-värierottelua ja että originaalissa oleva kohde oli vihreä. Silloin keltaisen ja syaanin negatiivit himmensivät CRT-pisteen kirkkautta ja puhdistivat näin vihreän alueen magenta-erottelupositiivista.

Tiedot Scanatronin kehitystyöstä vuosivat syväpainojen kansainväliselle yhteistyöelimelle ERA:lle ennen kuin se ehdittiin asentaa Sun Printersille. John Crosfield kertoo, kuinka hänet kutsuttiin syväpainokerhon illallisille, jotka pidettiin Eiffel-tornin puolivälissä, ja kuinka painot illallisen jälkeen ryhtyivät riitelemään siitä, kuka saisi tilata seuraavat Scanatronit. Crosfield yritti kertoa, ettei laite ollut vielä valmis ja että se tulee olemaan hyvin kallis. Tällä ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä, vaan hän palasi kotiin saatuaan jokaiselta painolta skanneritilauksen ja kolmanneksen etumaksun.

Hellin Colorgraph -skannerin kerrotaan olleen hyvin raskaan: koneen elektroniikka oli asennettu isoon kaappiin, ja sen virrankulutus oli suuruusluokkaa 8 kW. Kaikkien 500 putken, mekaanisten releiden ja vastaavien lämmittäminen kesti noin tunnin joka aamu.

Hell Colorgraph oli toinen Sun Printersin tilaamista “värinkorjailukoneista”.

Kannattiko maksaa – varmasti kalliista laitteesta – joka ei tehnyt muuta kuin värikorjailun? Kyllä kannatti. Skannerilla voitiin näet värikorjailu suorittaa kullekin kuvalle yksilöllisesti. Aiemmin valmistettiin värikorjailumaskit samalla tavalla kaikille kuville, eikä niissä voitu huomioida yksittäisten kuvien väri- tai valotusvirheitä. Skannereiden myötä voitiin kuvat nyt korjata sekä sävyiltään että väreiltään asiakkaan toiveiden mukaisiksi.

Crosfield kertoo, että alussa tavoitteena oli originaalikuvien mahdollisimman tarkka jäljentäminen, joka pian paljastui harhakuvitelmaksi. Värikorjailu piti tehdä asiakkaan toiveiden, ei originaalin mukaan. Matkaesitteen taivaan piti olla sinisempi kuin originaalissa tai sitten ihonväri piti korjata. Japanilainen DaiNippon Printing oli lähettänyt hienot diapositiivit kimonoesitteeseen. Kun nämä eroteltiin Crosfieldilla mahdollisimman originaalinmukaisina, asiakas palautti ne, koska tyttöjen kasvot olivat kellertävät – niiden olisi pitänyt olla pinkit. Vastaavasti vaadittiin yleensä, että amerikkalaisten tyttöjen kasvot eivät olleet pinkit vaan päivettyneet.

Ensimmäisen sukupolven skannerit suorittivat siis ainoastaan värikorjailun ja itse värierottelu tehtiin edelleen perinteisesti. Toisen sukupolven skannerit suorittivat sitten jo sekä värikorjailun, että värierottelun, mutta kuvien suurentaminen ja rasterointi tehtiin edelleen suurennuskoneilla. Vasta kolmas sukupolvi pystyi tekemään kaikki tarvittavat vaiheet kerralla.

Standardointi

1950-luvulla valitsivat offsetpainajat itse painovärinsä. Hyvän värierottelutuloksen aikaansaamiseksi on painon värintoisto kuitenkin sovitettava myös reproon, värivedostukseen ja paperilaatuihin. Tämän takia oli laadukkailla offsetpainoilla oltava oma repro-osastonsa.

Kun painovärit standardisoitiin ns. eurooppaskaalaksi, seurasi siitä itsenäisten reprolaitosten syntyminen: nyt pystyttiin valmistamaan värierotteluja yleisen standardin mukaan tietyn painokohtaisen värimaailman sijasta.

Eurooppaskaalan kautta saatiin aikaiseksi painotyöt, jotka miellyttivät eurooppalaisten silmää. Ihmisten ihonväriä pidetään painotuotteen kriittisimpänä kohteena. Eurooppaskaalassa standardoidaan värisävyt eurooppalaisia miellyttäväksi lisäämällä magenta-painoväriin hiukan keltaista. Tällä saadaan pohjoiseurooppalaisten kalpea ihonsävy kauniimmaksi, kuin jos käytettäisiin puhtaampaa magentaa.

Myös muissa maanosissa sanelee ihonsävyn kauneusihanteet väristandardeja: Japanissa ei haluta kellertäviä ihonsävyjä ja tämä heijastuu heidän puhtaammissa painoväreissään. USA:ssa halutaan ihonsävyjen olevan päivettyneet ja siksi heidän SWOP-standardissa lisätään keltaiseen punaista.

Värinhallinta

1993 perustivat kahdeksan graafisen alan laitetoimittajaa ICC:n (International Color Consortium) tavoitteenaan luoda laiteriippumaton järjestelmä värien standardointiin. Yhteistyön lopputuloksena on määrittelyt ICC-profiileille. ICC-profiili on kuvatuotannossa käytettävän laitteen mitattu värintoistokyky, laiteprofiili. Jokaisen kuvatuotannossa käytettävän laitteen profiili on yksilöllinen.

Tärkein ICC-profiileista on painoprofiili, joka pitää sisällään tiedon painoväreistä, pisteenkasvusta, värin tarttuvuudesta, paperin ominaisuuksista jne. Itse asiassa juuri ne seikat, joita aiemmin korjattiin värikorjailumaskeilla!

Alussa ajateltiin, että jokainen painokone on profiloitava. Käytännössä tämä on hankalaa, koska jokainen painatuskerta on erilainen. Profiilien käyttö olisi myös hankalaa, koska repron olisi tiedettävä missä painossa ja millä painokoneella työ tullaan painamaan. On myös arveluttavaa toteuttaa työ jonkun tietyn painon, tietyn painokoneen mukaan, kun oikeampi työtapa on toteuttaa työ standardin mukaan ja vaatia painoa pysymään standardin arvoissa. Onneksi painokonekohtaisesta ajattelumallista luovuttiin ja päädyttiin painoprofiileissa standardien mukaisiin profiileihin.

Niinpä arkkioffsetpainatus hyvälle päällystetylle paperille eurooppa-standardin väreillä pitäisi toteuttaa profiililla: Coated FOGRA39 (ISO 12647-2-2004). Vastaavasti sanomalehtipainatukseen tulee käyttää profiilia nimeltään: WAN-IFRAnewspaper25v5, joka noudattaa ISO 12647-3:2013 -standardia.

Painoprofiileja käytetään silloin kun kuva muutetaan RGB-väriavaruudesta CMYK-väriavaruuteen. Photoshop-ohjelmassa tämä on ollut mahdollista vuodesta 1998, ohjelman versiosta 5 lähtien.

Kun InDesignista tallentaa tiedoston PDF/X-1a muotoon tapahtuu samalla värierottelu värinhallintaprofiileilla.

Toinen tärkeä ICC-profiili on värivedostuslaitteen profiili. Nykyään on mahdollista tuottaa tulevan painojäljen simuloivia vedoksia vaikkapa kopiokoneella. Silloin tarvitaan kaksi profiilia – kopiokoneen oma profiili ja painoprofiili, jota halutaan kopiokoneen matkivan. Tässä yhteydessä on tärkeää, että kopiokoneen profiili on tehty juuri kyseistä koneyksilöstä ja että se on tuore.

Kolmas hyödyllinen profiili on oman näytön profiili. Sillä voidaan kuva vedostaa näytölle oman profiilin läpi, huomioiden painoprofiili, jolla työ on tarkoitus painaa. Silloin tuleva painojälki näkyy ruudulla. Myös näyttöprofiili pitää tehdä omasta näytöstä mittaamalla se spektrofotometrillä. Mittareita ja ohjelmia saa nykyään kohtuuhintaan.

RGB-väriavaruus

Digikameroiden kaudella ei RGB-väriavaruudelta voi välttyä. RGB-väriavaruuksia vain on useampia. Joskus kuulee mainittavan, että pitäisi käyttää Adobe RGB:tä koska se on laajempi kuin vaikkapa sRGB. Tämä on kyllä totta, jos kuva aiotaan vain painaa, eikä esittää muilla tavoin. Jos kuvaa sen sijaan halutaan esittää netissä tai teettää siitä kuvapalvelujen printtejä, ei Adobe RGB ole enää sopiva – vaan silloin yleisin ja suositeltavin standardi on sRGB. Se kannattaa myös valita kameraan oletusväriavaruudeksi.

Reprolaitokset pelkäsivät aluksi RGB-väriavaruutta ja muuttivat kuvat mahdollisimman pian CMYK-muotoon säätöä varten. Ajateltiin, ettei kuvaa voi säätää RGB-muodossa ja että se muuttuu liikaa kun se kuitenkin pitää muuttaa CMYK:iksi. Tässäkin auttaa ICC profiili. Photoshopissa tai Lightroomissa voi näet asettaa näyttö simuloimaan tietyn painoprofiilin CMYK:iä samalla kun kuva säädetään RGB-muodossa, jossa on paljon laajempi säätövara kuin CMYK-muodossa.

Koko työn voi itse asiassa taittaa RGB-kuvilla Adobe InDesignilla ja muuttaa kuvat CMYK muotoon vasta PDF-tallennuksen yhteydessä. Kun valitsee PDF-exportin muodoksi PDF/X-1a:2001 muuntuvat RGB-muodossa olevat kuvat CMYK:iksi aivan samoin kuin Photoshopissa. Oikea CMYK-profiili pitää tosin käydä valitsemassa Output-valikosta.

Nykyään koko värikorjailuasiaa ei tarvitse enää miettiä. Olemme tulleet pitkän matkan 50-luvun värikorjailumaskeista.


 

Kirjoittaja Lars Garberg, s. 1947, hakeutui litografin oppiin Tilgmannin kirjapainoon 1963. Sen jälkeen hän toimi mm. painopinnanvalmistajana, painotekniikan myyjänä ja käyttökouluttajana, ja viimeiset 20 työvuottaan graafisen alan opettajana sekä freelance-toimittajana, ennen kuin siirtyi eläkkeelle vuonna 2010. Vuonna 2011 Gardberg julkaisi kirjan Savitauluista laseriin – Kirjapainotaidon historia.