Poikkeusaika vaatii poikkeuksellisen paljon perspiraatiota

Messarissa päättyivät eräät messut 12.3. tunnin etuajassa. Valtioneuvosto oli juuri päättänyt, että tapahtumia ei sitten ihan kohta järjestetä. Samalla hetkellä hävisi puolet meidän putiikkimme liikevaihdosta, ja upeassa kasvussa ollut tilikautemme vaikutti törmäävän päin seinää.

Kriisijumpat tehtiin raketin nopeudella. Lomautusvaroitukset, ostojen jäädyttäminen, jo sovittujen investointien maksuaikataulujen uudelleen neuvottelut ja ties mitä kaikkea. Kyllä te tiedätte.

Ihminen on kuitenkin siitä jännä otus, että tiukassa paikassa tuntuu löytyvän sekä ideoita että niiden hyödyntämiseen vaadittavaa energiaa.

Eräänä yönä kännykkääni pärähti suuresti rakastamaltani kollegalta kuva, jossa venäläinen lajitoverimme patsasteli eräänlainen muovi nassunsa edessä. Mukana oli teksti, jossa oli vain neljä sanaa: ”Me aletaan tehdä näitä.”

Ideasta valmiiksi, myytäväksi tuotteeksi oli kuljettava käsittämättömän pitkä matka. Mitä materiaalia visiirit olisivat? Mistä matskua saisi? Miten ihmeessä visiiri lukitaan yläasentoon? Miten visiiri kiristyy pään ympärille? Miten saavutetaan sairaalakäytössä vaadittava 90 asteen pesukestävyys? Miten saamme nopeasti vaadittavat sertifikaatit? Onko meillä todella rohkeutta ostaa sata kilometriä kuminauhaa, miljoona muoviruuvia, tuhansia kiloja visiirimuovia? Mitäpä jos kauppa ei käykään?

Kokonaan uusi asia oli siirtyminen projektiliiketoiminnasta massatuotantoon. Miten saamme tuotannon viritettyä niin, että visiirien myyntihinnalla kauppaa myös syntyy? Miten paljon muutaman sekunnin säästö yhdessä vaiheessa vaikuttaakaan 100 000 kappaleen tuotannossa viimeiselle viivalle?

Hyvin pian oli selvää, että ketään ei voida lomauttaa, vaan jokaisen panosta tarvittaisiin projektiin. Erityisesti avainhenkilöt tekivät käytännössä ympäripyöreitä päiviä. Leikattiin, porattiin, painettiin, kasattiin, pussitettiin, paketoitiin, lähetettiin. Koko pääsiäinen tehtiin visiirejä. Mukana oli oman väen lisäksi kymmeniä apukäsipareja. Pizzaa syötiin paljon, läppä lensi ja visiirejä valmistui. Paljon.

Menestyksen ratkaisi kaksi asiaa: raaka työnteko ja liikkeellelähdön nopeus. Ilman ydinryhmän ja erityisesti erään Jyrki Narisen loppumatonta energiavarantoa ja ideapankkia emme olisi ehtineet ensimmäisinä markkinoille silloin, kun myyntihinnat olivat parhaimmillaan.

Visiiri on yksinkertainen tuote. Siitä huolimatta tuotekehitykseen käytetty aika oli valtava. Virka-ajan puitteissa tehtynä kilpailijat olisivat menneet ohi. Oli pakko käytännössä muuttaa työpaikalle. Kysymys oli loppujen lopuksi yrityksen kohtalosta.

Toinen huomio on se, että kun luet lehdestä oivallisesti ideasta, on peli jo menetetty. Pyri sinne, missä ei muita ainakaan vielä ole. Siellä on mahdollista tehdä onnistuneita peliliikkeitä.

Ai mitä kuuluu visiireille nyt? Niitä myydään verkkokaupastamme oikein hyvää tahtia joka ikinen päivä. Eräiden tiettyjen alojen lääkärit ja hoitajat ovat kanta-asiakkaita. Alun huuma on mennyt, mutta visiirit tulevat jäämään valikoimaan pandemian jälkeiseenkin aikaan.

Kirjoittaja Ilkka Mattila on markkinoinnin sekakäyttäjä ja graafisen alan kasvuyritys Coloron perustajaosakas.